Jatkan tarinaani fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin vuorovaikutuksesta. Lähes vuosi sitten päätin kokeilla fyysisiä rajojani, kiivetä Kilimanjarolle. Valmentautuminen lähti hyvin käyntiin, kunnes aiemmin kertomani polkupyöräonnettomuus katkaisi sen kesällä. Syyskuun lopulla alkoi tuntua siltä, että polvi taas kestää, vaikkei se ihan entisen tuntuinen ollutkaan. Lähdin taas treenaamaan täysillä, pitkiä patikkalenkkejä, ylä-alamäkiharjoittelua ja kuntosalia. Hei, tämä on nousukiitoa! Mutta marraskuun lopulla tuli uusi stoppi. Polvi kipeytyi taas ja lonkatkin oireilivat. Nyt valmistaudun polven tähystysleikkaukseen. Muuten valmistautuisin näinä päivinä alkavaan Kilimanjaron matkaan.
Kuluneen parin kuukauden aikana on monenlaisia tunteita ja kysymyksiä kulkenut mielessä. Näinkö suuri haaveni romahti? Kesällä pystyin ottamaan pakollisen levon tervetulleena pysähtymisenä ja ajattelutaukona. Nyt tilanne on jotenkin uhkaavampi. Saanko itseni ylipäätänsä lainkaan enää kuntoon? Onko nyt tullut aika sopeutua realiteetteihin? Vanha mies! Ei tässä iässä yleensä enää.. Alamaissa kävivät mielialat.
Toisaalta, ei tämän tarvitse merkitä muuta kuin vuoden lykkäystä. Polvi korjataan kuntoon ja lonkkiinkin on mahdollista ruiskuttaa voiteluainetta. Muutaman viikon kuluttua voin taas aloittaa liikkumisen, täytyy vain aluksi ottaa rauhallisesti ja vähitellen lisätä kuormitusta - onhan tässä taas vuosi aikaa.
Näissä ajatuksissa mieliala koheni ihmeesti. Onkohan se niin, että pysyäkseen elämän syrjässä kiinni, miehellä pitää olla jotain, mihin pyrkiä, joku tavoite. Tämä asia on itselläni korostunut eläkkeelle siirryttyäni. Ennen oli elämässä sisältönä työ ja perhe, kaikki niihin liittyvät haasteet, ilot ja murheet. On perhe tietysti vieläkin tärkeä, kaikkein tärkein. Nykyisin siihen vain liittyy enemmän vapausasteita, kun lapset ovat muuttaneet omilleen. Sieltä suunnalta kuitenkin iso mielen hyvinvoinnin lähde pulppuaa!
